17.5.2007

 
C-pojat vm. 1977: takarivissä vasemmalta Pekka Leskinen, Henrik Michelsen, Jorma Riikonen, Jari Kettunen, Pasi Rantanen ja valmentaja Iiro Kuivalainen. Eturivissä vasemmalta Ahti Papunen, Mika Roslund, Timo Elo, Tero Hakkarainen ja Risto Tolvanen.
 
Ensimmäiseksi tärkeimmät: lämpimät kiitokset vielä kerran Katajalle vahvasta kaudesta ja esityksistä koripallon SM-liigassa ja erityisen sydämelliset onnittelut 22-vuotiaille reippaille naisille yllätyskullasta. Nettisivuilla kuvista päätellen nautitte hienosta saavutuksestanne täysillä! Saavutuksenne on koko Koripallo-Katajan tyttöjunioreiden (myös poikien) tulevaisuutta ajatellen erikoisen tärkeä; teistä tulee esikuvia muille.
 
Perjantai-iltapäivän iloittelussa Urheilutalon parketilla touhuaa 25.5. klo 17.00 alkavassa tapahtumassa joukko, jota yhdistää itse peli, mutta erityisesti tausta Katajan toiminnassa ja junioreissa. Kaikilla on ollut omat esikuvansa ja illan "pelissä" joku saattaa jopa pelata oman esikuvansa kanssa. Tässä joukossa on mukana henkilöitä, joilla on ollut merkitystä aikanaan joensuulaiselle kaveriporukalle, joka voitti 1977 Suomen mestaruuden C-pojissa Katajan paidassa.
 
Kun takavuosina meiltä, aikamme mestareilta kysyttiin joissakin käänteissä, mikä teki teistä silloin niin hyvän kokonaisuuden ja useammassa ikäkausiluokassa menestyneen joukkueen, oli selkeän ja yksinkertaisen, tyhjentävän vastuksen antaminen vaikeaa, lähes mahdotonta. Hyvä Fiilis! Sitähän se tietenkin oli! Mutta, mistä se sitten syntyi? Varmaankin inkivääristä ja kanelista.
 
Osa pojanvenkuloista tunsi toisensa jo Louhelan kansakoulun alaluokilta ja varsinkin pääsy oppikouluun ja Joensuun Poikalyseoon oli se käänne, jolloin uusille ekaluokkalaisille avautui joensuulaisen koripallon kiehtovuus.
 
Lukion pojat olivat ensimmäiset esikuvamme (idoli-käsite ei varmaankan ollut vielä yleiskielessä) ja heidän tekemisiään ja pelaamistaan ja menestystä seurasimme tarkasti pienessä, mutta niin ihanan ahtaassa salissa. Se touhu näytti niin älyttömän houkuttavalta, että joku meistä keksi (tai tiesi), että minipoikiin voitaisiin ehkä mennä, tai ainakin kurkistamaan, koska käsitys ja luulot omasta osaamisestamme olivat olemattomat. Ja kivaa oli ja tuli olemaan: tunne kuulumisesta johonkin ja omien idoleiden harjoitusten seuraaaminen oman vuoron jälkeen sai vanhemmatkin kotona kysymään: "Missäs siulla näin kauan meni?"
 
Seuraava käännekohta puskee mieleen: Kuivalaisen Iiro seisoo retukenkäisen poikajoukon keskellä ja sanoo: "Sinä sinne ja sinä tänne", ja että "Pallo on herkkä kuin kananmuna. Sitä ei saa viskata levyyn miten sattuu, sehän menee rikki!" Tuo oli siis merkki, että hippaleikistä siirryttiin opettamiseen, ohjaamiseen perustaitojen oppimiseen. Tuo Mutalan kansakoulun ryhdikäs opettaja sotki hippaleikit, mutta sen sanomisissa tuntui olevan järkeä, pallohan rupesi olemaan pyöreä ja menemään silloin tällöin myös koriin!
 
Minipoikien innokkuus ja touhu johti parin vuoden päästä lopputurnaukseen Helsinkiin Hospitz-hotellin (nyk. Arthur) yläsaliin, jossa kaatui mestaruuden voittanut HNMKY, mutta ristiinpelaamisen seurauksena kolahti pojille käteen vain haarukka. Niin ja Helsingin arvostettu Namika sai tietysti meidän silmissä myös arkkivihollisen leiman. Eräs tuleva koripalloidoli, HNMKY:n silloinen jenkki Jerry Lee, oli seuraamassa pelejämme!
 
Kuivalaisen Iiro, tuo pedogogi ja ovela manipuloija, saa mielissämme erityisen aseman. Hänellä oli hoivissaan innostunut poikajoukko ja taisipa hän itsekin haluta voittaa jotain. On hyvä muistaa, kun Kataja ensimmäisen kerran nousi koripallon mestaruussarjaan 1969, oli Iiro tuon uranuurtajajoukkueen valmentaja.
 
Kun kaksi vuotta myöhemmin tuolloin C-juniori -ikäinen kokoonpano oli selvittänyt tiensä kuuden joukkueen kaksinkertaiseen loppusarjaaan, oli myös Iirolla mahdollisuus maksella kalavelkoja. Tuolloin asetelma ja henkinen lataus oli: "Stadi versus maaseutu."
 
Urheilutalon vihreällä kokolattiamatolla (bolltex) edustusjoukkue jyysti pelikenkiänsä puhki ja rakensi tulevien vuosien menestystä ja koripallon hypeä 1975 Joensuuhun saapuneen amerikkalaisen Leon Huffin avustuksella. Me seurasimme kentän laidalta ihailusta kankeina, mitä kaikkea tuo ihmemies osaa: hypätä, heittää, kuljettaa palloa ja vaikka mitä. Pelotti ihan karseasti, kun se tuli meille jotain puhumaan. Me vastattiin, että joo! Taidettiin kuitenkin oppia tuolloin englannin kielen alkeet.
 
Ihailumme tuon joukkueen osaajia Leksaa, Oksavan Eeroa, Mikkosen Jussia, Michelsenin Kallea ja kaikkia muita kohtaan oli niin varauksetonta, että omien, Iiron vetämien yhteisharjoitusten lisäksi, paahdoimme jopoillamme vapaa-aikana Mehtimäen ulkokentälle (nyk. pesäpallokentän pyöräparkki) heittämään palloa heti, kun jäätilanne salli. Tällä aikanaan Joensuun ainoalla ulkokentällä varmaankin opittiin heittämistä, kuljettamista ja yhdessäoloa. Iiron vetämissä harjoituksissa päästiin suoraan harjoittelemaan taktiikkaa, puolustustuskuvioita ja muutamaa elintärkeää screeni-kuviota.
 
Pelikovuus tuli myös harjoituksista: harjoittelimme yhdessä kaksi vuotta vanhempien B-junioreiden kanssa. Tämä antoi eväät fyysiseen pelaamisen tulevassa loppusarjassa Stadi-maaseutu -asetelman lisäksi.
 
Kuuden parhaan joukkoon pääseminen tuntui erikoisen hyvältä. Töitä oli tehty, mutta kalavelkoja oli vielä maksamatta etelän suuntaan ja jotenkin oli ihan oikeasti kiva pelata Iirolle, joka kuitenkin aina istui turvallisesti yhtenä meistä pitkillä pelireissuilla. Ja pääsihän meistä moni näillä pelimatkoilla ensimmäistä kertaa aikanaan käymään Helsingissä!
 
Hyvin motivoitunut ja harjoitellut poikue pärjäsi sarjassa hyvin: 10 ottelusta hävittiin vain yksi, KTP:lle Kotkassa 6 pisteellä, muut menivät suuremmilla marginaaleilla. Helmenä kuitenkin mielivastustajan HNMKY:n voittaminen Hospitzin vintillä 80-74. Kotona olimme jo maksaneet aiemmin mieluisat kalavelkamme 96-56 -voitolla. Iiro, siis tuo ovela pedagogi, käytti jännittyneen joukkueensa herättelyyn aina tilanteen vaatimia keinoja. Reiluja ja urheilullisia keinoja. Helsingissä Hospitzin vintillä hän ennen Namika-peliä vihjaisi, että kuuli kuulleensa, että nuo Joensuun pojat "puhuvat oudosti ja niiden peliasutkin ovat kamalat". Muuta ei tarvittu, kun poikakarja rynni saliin karmit kaulassa. Kuten mainittu, Iirokin halusi tuolloin tulosta ja voittaa jotain.
 
Sarjan yhdessä helsinkiläisjoukkueessa, HKT:ssa, oli tuolloin valmentajana nykyinen legenda, kävelevä Suomen koripalloilun Kalevala, Pentti Salmi, joka joukkueensa tappion jälkeen totesi Iirolle: "Ota sinä nyt mestaruus tällä kertaa, mulla on niitä jo monta".
 
Rakas arkkivihollinen oli tietenkin HNMKY, jonka kattojärjestön omistaman hotellin yläkerran yhteishuoneessa oli aina ilo yöpyä ja kuivatella pelivehkeitä. Valmentajana tällä namikan C-poikajoukkueella oli 1977 nuori intomielinen "poju", myöhemmin Saksalle MM-pronssia ja tänä vuonna 2007 NBA:n arvokkaimmaksi pelaajaaksi valittua Dirk Nowitzkyä valmentanut nykyinen maajoukkueemme päävalmentaja Henrik Dettmann.
 
Menestymisen ja kentällä onnistumisen lisäksi Iiro Kuivalainen korosti omassa pelifilosofiassaan rehtiyttä ja nöyryyttä. Kun tuomari viheltää virheen, käsi ylös välittömästi. Erikoinen anekdootti aiheeseen liittyy, kun C-poikajoukkue oli pelannut runsaasti voittoisan ottelun Nokialla, tuli ottelun toinen tuomari, arvostettu Rauno "Rauski" Nieminen, pukukoppiin ja totesi Iirolle: "Kyllä tämän pelin tuomitseminen oli mukavaa. Kun annoin pallon teidän pojille sivurajalla peliin, kuului aina sana kiitos!"
 
Perjantai-iltana on mieluisa hetki tavata takavuosien pelikavereita ja omia idoleita ja hytkyä yhdessä pallon perässä. Se ilmentää yhteisyyttä takavuosiin. 1977 C-poikien mestaruudella oli suurin merkitys Katajan joukkueessa pelanneille ja seuraltaan perusopit saaneille pojanvenkuloille.
 
Tapahtumaan osallistuvien ajatuksissa ovat kaikki Katajan juniorivalmennuksessa olleet ja nykyisin toimivat innokkaat aktiivit.
 
Lisäksi kunnioitamme illan tapahtumalla joukkueeseen ikuisesti kuuluvien katajaisten Henrik Michelsénin, Risto Tolvasen ja Iiro Kuivalaisen muistoa.
 
Pekka Leskinen
 

---