7.6.2012

Moni on pyytänyt minulta kevään mittaan pientä tekstiä ajatuksistani, olkoon tämä siis ainakin toistaiseksi viimeinen selvennys turkulais-joensuulaisesta mielenjuoksustani.
 
Jos joku olisi pari vuotta sitten kertonut mitä Stenin pojan elämässä tulee tapahtumaan seuraavat pari vuotta, niin aika huonona vitsinä olisin pitänyt. Eihän tämä omalta osaltani mennyt kuin elokuvissa.
 
Jonkinlaisena pelimiehenä tänne muuttokuormaa toissa syksynä tuotiin, ja nyt viimevuosien epikriiseistä (sairaalabakteereineen, leikkauksineen ja viimeisen puolen vuoden ilotulituksen jälkeen) voisi perustaa pienen kirjaston. Joskus syksyllä/talvella on sairastettu sydänlihastulehdus, ja se varmasti ollut omalta osaltaan viemässä miestä tähän ylikuntotilaan. Olisi tässä varmasti voinut huonomminkin käydä.
 
Olen joka tapauksessa iloinen, onnellinen ja henkisesti kunnossa. Siihen on tasan yksi syy.
 
Ei ole elämässäni ollut montaa kertaa inhottavampaa tilannetta kuin nyt tammikuussa soittaa ja ilmoittaa seurajohdolle ja valmennukselle pelien olevan ohi. Pettymys – varmasti, ahdistus - toki, harmitus – sekin, mutta ehkä suurin tunne oli häpeä. Se, miten herrat Miinin, Törmälä, Toijala (ja te kaikki muut uskomattoman ihanat ihmiset) suhtautuivat tähän tilanteeseen, on pitänyt meikäläisen henkisesti pinnalla. Mikäli olisin siinä fyysisessä kunnossa saanut vielä lisää murheita (taloudellisia, pelillisiä...) ympärillä olevien ihmisten taholta, uskoisin, että oma peti Niinivaaralla olisi kutsunut hyvin nopeasti. Sen sijaan se lämpö ja tuki (huom. ei sääli, vaan hyväntahtoinen vittuilunsekainen empatia), jota sain teiltä kaikilta seuran ympäriltä toimivilta tahoilta, riitti siihen, että jaksoin pitää pään edes jotenkin pystyssä.
 
Samoin on annettava suuri kiitos yliopiston ja Norssin opettajakunnalle (Sampo, Tarja...), jotka omalta osaltaan joustivat, jotta meikäläinen sai kaikessa sumussaan jotenkin hoidettua pakollisia koulujuttuja omalla aikataulullani. Se ei ole sattumaa, että Joensuuhun tulee vuodesta toiseen nuoria miehiä opiskelemaan ja pelaamaan. Täällä se on oikeasti mahdollista, ja sitä jopa seurajohdon puolesta suositellaan. Myös se mielestäni osoittaa vastuuntuntoa ja oikeaa kiinnostusta pelaajista ja heidän hyvinvoinnistaan!
 
Ja vaikka oma kroppa ja pumppu alkavat hiljalleen toipumaan pahimmasta, ovat fyysiset mahdollisuudet syksyn koripallon lätkyttelylle samaa tasoa Törmälän donkin kanssa. Lopullinen päätös kuitenkin syntynee aikanaan... Jonkinlainen työ koriksen parissa kuitenkin kiinnostaa, ja aika näyttää mitä tapahtuu. Ja kävi miten kävi, tulen olemaan ikuisesti kiitollinen siitä, miten minua on täällä kohdeltu. Toivon, että jonain päivänä pystyn edes jotain maksamaan takaisin tavalla tai toisella. Kiitos!
 
Katajalla on sydän,
Juppe

---