KARJALAINEN 25.5.2011

Katajan koripallojoukkueen taival päättyi karmaisevalla tavalla tappioon viimeisessä ja ratkaisevassa finaaliottelussa Tampereella. Murjotukset, ärräpäät, masennukset, kyyneleet ja epätoivon ilmeet alkoivat vähä vähältä muuttua bussin takaosassa positiivisempaan suuntaan jossain Jyväskylän paikkeilla. Vieläkin tekee kipeää, joskin aika parantaa haavat hitaasti, mutta varmasti.
 
Samalla päätössaunan jälkeen siirtyy taas yksi kausi, ja joukkue, historiaan. Se on surullista, sillä jokainen tietää, että kertaakaan sama ryhmä ei tule enää olemaan kasassa. Toki pitkän kauden aikana mehukkaimmat jutut, ja varsinkin töppäilyt, säilyvät jutuissa pitkälle tulevaisuuteen, mutta jokainen joukkue luo kuitenkin aina oman tarinansa.
 
Kauden jälkeen tiedän, että muutamaa pelaajaa en todennäköisesti näe enää ikinä, muutaman pelaajan tyttöystävääkin harvemmin pelaajan vaihtaessa kaupunkia...
 
Pelaajalle toukokuu on yleensä vuoden parasta aikaa. Toki sillä erotuksella, että pelaajalla on seuraavan kauden pelipaikka selvillä. Mikäli ei ole, on jokainen päivä edeltävää raskaampi epätietoisuuden pyöriessä korvien välissä nukkumaan mentäessä.
 
Kuka valmentaa, minkälainen rooli ja millä hinnalla, miten opiskelut ja työt?
 
Koska urheilussa ei aina joka paikassa voi kuukauden lopussa olla täysin varma palkan siirtymisestä omalle tilille, alkaa itselleni vuosi vuodelta tulla tärkeämmäksi se, että mitä sovitaan, niin se pidetään. Enää ei oikein jaksa kuunnella selityksiä verkkopankin kaatumisesta tai "...nyt on käynyt pankissa katastrofi, siellä on mennyt kaikki rahat väärille tileille, miljoonia maksettu väärille ihmisille. Voitte uskoa ettei meidän rahat ole ensimmäisenä selvityksessä...".
 
Kesäksi osa pelaajista lähtee kotikulmilleen kesätöihin ja treenaamaan, jotkut pystyvät kesälläkin keskittymään pelkästään treenaamiseen.
 
Kesällä treenaaminen on mahtavaa, kunhan se ei vain ole uimahallissa vesijuoksua, kuten viimeiset kolme kesääni. Ja mikäli tänä kesänä sinne päädyn, voi olla, että otan lyijypainot mukaan ja jään altaaseen.
 
Talvet menevät harjoituksissa joukkueasioihin keskittyen, joten on kesällä hienoa, kun saa laittaa ensin miehen kuntoon ja sen jälkeen voi keskittyä omaan kehitykseensä. Se motivoi!
 
Tosin ainakin kerran muistan jättäneeni treenin kesken: olimme useampi vuosi sitten Turussa muutaman koripalloilijan kanssa hyppimässä aitoja raskaan treenipäivän päätteeksi, kun kaverini sanoi: "Näitä se Jordankin nuorempana hyppi."
 
Hetken mietin, istuin alas ja luovutin. Minkä hemmetin takia tällainen valkoinen kukkakeppi hyppelee aitoja kauniina kesäiltana miesporukassa, kun kuitenkaan koskaan en pääse lähellekään Jordanin ponnistusvoimaa ja hänen luonnostaan urheiluun luotua kroppaansa? Se ilta meni miettiessä, onko tässä mitään järkeä, "white man can’t jump".
 
Seuraavana päivänä kuitenkin jatkettiin.
 
Toki kesällä on tärkeää antaa korvien välillekin pientä lepoa. Suuri osa levosta tulee jo pelkästään stressin ja seuraavan pelin miettimisen loppumisena.
 
Sen sijaan, että söisi tyypilliseen pelipäivän tapaan kanapastaa ennen omaa peliä, on mukavaa mussuttaa jauhomakkaraa ja seurata pesäpallopeliä siviilit päällä. Ja kyllä syksyllä sitten huomataan, kenelle on makkara maistunut juoksulenkkiä enemmän.
 
Itselleni suurinta rentoutumista olisi jalkapallon peluu, mutta epäilen vahvasti, ettei valmentaja minua sinne päästä. Sen kyllä ymmärrän, onhan meikäläisen viimeisen vuoden aikana tapahtunut liukastelu kristallisena bambina riittänyt myös Toijalalle...
 
Suomen miesten maajoukkueella on loistava mahdollisuus päästä koripallon EM-kisoihin elokuussa järjestettävissä karsinnoissa ensimmäisen kerran sitten vuoden 1995.
 
Ja sanottakoon kaikella kunnioituksella hienolle jääkiekkomaajoukkueellemme, että sinne pääseminen ja siellä pärjääminen olisi kansainvälisessä urheilukentässä hieman kovempi juttu kuin saman 16 vuoden jälkeen tullut lätkäkulta!
 
juhasten@hotmail.com
 
Kirjoittaja on luokanopettajaksi opiskeleva koripalloilija.
 
Copyright © Karjalainen
 

---