Aamulehti/Esa Maaranen 6.5.2009

Huh, huh! Ja kerran vielä sama uudestaan. Huh, huh, olipa koripallo-ottelu.
 
Viimeisen kuuden minuutin aikana Pyrinnön ja Katajan pelaajien tunnetila heitteli laidasta laitaan. Tamperelaisten fanijoukko Punakaarti oli heittänyt ainakin kerran pyyhkeen kehään. Vain muutamaa sekuntia myöhemmin se kilisteli jälkeen kotijoukkueen voiton merkiksi.
 
Jos edes murto-osa Pyrinnön kotipeleistä olisi yhtä dramaattisia kuin neljäs Kataja-kohtaaminen, Pyynikki kävisi ahtaaksi ja ottelut pitäisi siirtää jäähalliin. Tunnelma oli katossa ja pääsylipuille sai täyden katteen.
 
Edes mestariohjaaja Albert Hitchcock ei olisi pystynyt suunnittelemaan yhtä jännittävää käsikirjoitusta parivaljakon neljänteen välieräotteluun.
 
- Olen tahkonnut näitä pelejä viisitoista vuotta, eikä käteen ole jäänyt monta yhtä ikimuistoista peliä kuin tämä, Katajan torni Sami Lehtoranta pyyhki hikeä otsaltaan taiston tauottua.
 
Lehtorannalta oli edes turha kysyä, miltä kolmas voitto maistui. Se näkyi kilometrin päähän. Iso mies vapisi ja tutisi onnesta. Lehtorannan tapaan Katajan päävalmentajan Ray Ailuksen pumppu hakkasi ainakin kahtasataa vielä kymmeniä minuutteja loppusummerin soimisen jälkeen.
 
- Mieliala heitteli laidasta laitaan. Välillä olimme jo voittaneet pelin ja hetken kuluttua tappiolla. Uskomatonta. Ainutkertaista koripalloviihdettä. Kaikkien pelien pitäisi olla tällaisia, Ailus purki tunteitaan.
 
Pisteen jatkoaikatappion jälkeen pyrintöläiset miettivät varmasti vähintään tuhat kertaa, mitä pelin lopussa olisi voitu tehdä toisin.
 
© Aamulehti
 

---